Pari viikkoa sitten kuulin ihmeellisen uutisen: Mun vetämä YleX:n perjantai-ilta nousi koko Yleisradion musiikkiohjelmien Areena-tilastojen kärkeen alle 45-vuotiaiden kuuntelijoiden keskuudessa vuonna 2018. Tää on ihan sairaan hämmentävää monella eri tasolla. Mieti: Vuonna 2019 olisi hankalaa saada myytyä lähes mille tahansa radiokanavalle konsepti musaohjelmasta, joka tarjoaa pääasiassa marginaalista instrumentaalimusaa maanisella huutamisella säestettynä. Ja sit sellainen on kärjessä. Mä en tajua.
Tietysti tässä vaiheessa pitäisi kiittää kuunteiljoita. Mutta kun kuuntelija on aika passiivinen sana, se ei tähän oikein sovi. Se jengi, joka perjantai-iltaa on mahdollistanut vuodesta toiseen on yhtälailla sen ohjelman tekijöitä kuin minäkin. Parhaina viikkoina yli 90% ohjelman sisällöstä tulee kuulijoilta ja oma rooli on lähinnä välittää se hullun hyvä ja viihdyttävä sisältö muille. Voiko sen siistimpää tilannetta olla.
Mut tässä on muitakin oppitunteja. Ekana se, että tää marginaalimusiikin ohjelma ei tosiaan oo aina ollut mikään menestystarina. Se, että sitä on kuunnellut edes tolkullisen kokoinen jengi, kesti noin 8 vuotta. Melkein siis vuosikymmenen – ja siinäkään yhteydessä ei voi vähätellä Parasta Ennen!- ja Disko2000 -ohjelmien kyljessä räpistelemisen merkitystä.
Aikana, jolloin musan ja median kentällä odotetaan instant success -menestystarinoita, tällainen 8 vuoden ajan kasvaminen on monessa paikassa täysin mahdotonta. Nykyään odotetaan muutama kuukausi ja laitetaan lappu luukulle, jos juttu ei vedä. Miettikää, että 8 vuoden aikana kenelläkään ei tullut mieleen sanoa että “Ei tää humppa taida jengiä kiinnostaa, pistetään homma pakettiin”. Siinä kai todiste, etten oo ainoa joka on ollut tän ohjelman kanssa sekaisin;)
Oon nyt parin viikon aikana miettinyt paljon, et miksi jengi sit kuuntelee. Spekulaatiota ehkä, mutta mä haluan uskoa, että valtamedioiden, major labelien ja ylikansallisten yritysten puskeman musasisällön keskellä jengi haluaa yhä enemmän jotain hitusen vaihtoehtoisempaa. Loppuun asti laskelmoitu tarjonta haastaa meitä ihan liian vähän, härnää ja kiusaa meitä ihan liian vähän ja tarjoaa ihan liian paljon kädenlämpöistä kamaa. Kaiken ei tarvi aina olla helposti suussasulavaa – pääosa perjantai-illankin matskusta ei sula suussa vaan putoilee suoraan sinne ummetusosastolle.
Ja sit tietty se, että musaa tulee ovista ja ikkunoista ihan hulluna, ja hyvän materiaalin kuratointi on sairaan aikaavievää ja vaikeaa. Se, että sitä tehdään porukalla yhdessä pe-illan toiveiden, demokratiaraitojen, yhteisen Spotify-listan ja Facebook-groupin avulla on ihan maagisen siistiä ja lopputulos ihan timanttia. Kuka edes vähän aiheesta kiinnostunut ei haluaisi sellaista pakettia selata?
Mulla ei oo ollut ikinä fiilis, että mä meen radiostudiolle saapuessa _töihin_. Eikä oikein ikinä fiilis, että mä oon mun ohjelmasta vastuussa mun pomoille tai Yleisradiolle. Vastuuntunto tulee siitä, että saisi nostettua kotimaista konemusakenttää viikottain niin hyvin ja monipuolisesti kuin mahdollista – tapahtumia, artisteja ja musaa – ja siitä, että pystyy antamaan kaikkensa (siis ihan fyysisesti:) kolmen tunnin ajan niille, jotka radion tai Areenan (ja kaljan) haluaa napsauttaa auki.
Ihan hullun siistiä (ja tosi uskomatonta), että 11 vuoden ajan oon saanut paahtaa tätä hommaa ja – kuvitelkaa – tässä ostetun ja pakotetun näkyvyyden ja ylitehostetun musateollisuuden maailmassa mikään taho ei oo ikinä tullut kertomaan mulle, että jotain pitäisi soittaa tai olla soittamatta. Se on kansallisella radioasemalla kai jo globaalistikin melko harvinainen mahdollisuus, jota en halua ikinä pitää itsestäänselvyytenä.
Huhh – se että luit näin pitkästi maanisesta intrumentaalimusiikin ohjelmasta ei tee sustakaan kyllä yhtään sen tasapainoisempaa ihmistä. Mut ehkä just siks kuulutaan hyvin yhteen. Kiitos, jos oot klikannut Areenasta oikeaa nappia joskus viime vuoden aikana ja olit myötävaikuttamassa tähän hämmentävään sijoitukseen. Siksikin vuonna 2019 kotimainen konemusa voi oikein hyvin. ❤️
-Juska