2013. Jokseenkin vuodenvaihteessa tuli täyteen 1,5 vuotta Berliinissä. Olen jakanut monen musakollegan kanssa vilpittömän hämmästykseni siitä, kuinka paljon Suomen klubimusiikkiskene on tässä ajassa muuttunut. Ehkä muutos on aina ollut yhtä nopeaa, mutta nyt sen vasta näkee kunnolla, kun pääsee katselemaan varoetäisyyden tuolta puolen.
Joka tapauksessa on ollut hurjaa nähdä kuinka käytännössä kolmen klubikauden aikana moni vuosia klubiskenessä TOP3 klubiksi/eventiksi tai DJksi määritelty taho on tullut lujaa alas tai jopa tiensä päähän. Klubimusapuolella on tapahtumassa kovaa vauhtia sukupolvenvaihdos ja vanhaa koulukuntaa edustavat tahot joko joutuvat mukautumaan tai jäämään jalkoihin. Eikä kai tässä mitään pahaa ole, muutos ja uudet artistit ja jutut pitävät tämän kulttuurin freesinä ja tässä hetkessä. Trendien seuraamista ja luomista on paha paheksua kun Suomi tuntuu muutenkin tulevan aina muutaman vuoden Keski-Euroopan kovien musajuttujen jäljessä.
Nyt viime viikkoina Best of 2012 -lähetyksiä radiota varten kasatessani huomasin, että 2000-luvun alkupuolen jälkeen kiihtyneen biisien elinkaaren lyhentyminen ei ainakaan ole hidastunut. Digitaalisen soittamisen läpilyönti viimeisen 10 vuoden aikana on tehnyt monista biiseistä kertakäyttötavaraa ja monesti kappaleiden elinkaari DJ-käytössä kestää vain pari viikkoa. Tässä taitaa olla ensimmäinen paikka katsoa peiliin – en ainakaan ole ruokkinut biisien elinkaarten pitenemistä valitsemalla jokaiseen YleX:n radio-ohjelmaan uudet biisit. Pisimpään vuoden aikana soineet kappaleet saivat kolme uusintaa eli viihtyivät ohjelmassa kuukauden päivät. Kuukauden! Takana ovat ne päivät, kun samaa raitaa luukutettiin puolikin vuotta.
Kappaleiden kertakäyttöistyminen ja lyhentyminen on alkanut enemmän ja enemmän muistuttaa pop-formaattia ja olen itse huomannut etsiytyväni menneen vuoden aikana kuunteluoppilaaksi chill-outin ja teknomman soundin pariin, joita ajan hammas ei ihan samalla tavalla syö.
Vuonna 2012 EDM löi läpi myös Suomessa. Sen lisäksi, että eri puolella Suomea nähtiin huikeita menestystarinoita klubimusiikin osanottajamäärien saralla niin juhlia pidettiin myös internetin – erityisesti Facebookin – puolella. EDM-trendi (ja Facebook) ovat vahvistaneet “artisti edellä”-ajattelutapaa “musiikki edellä”-tavan sijaan. Olen itse sen aikakauden lapsia, kun reiveissä ei tiedetty (eikä nähty) kuka on soittamassa. Kiinnostus oli suurta soivaa musiikkia eikä sen soittajaa kohtaan. Kadehdin toki tuolloin pinnalla olleita tamperelaisia DJitä (big up Coma, Infekto, Kim, DFG, Trio, 3.14Sami, AnttiK jne ), kuten kunnon suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluu, mutta kadehdin heidän levyselektiotaan, en sitä että tyypit pääsivät soittamaan satojen tai tuhansien tyyppien edessä.
Nykyisin tuntuu, että artistin suosion määrittää enemmänkin Facebook-tykkäysten määrä kuin esitetty musiikki. Tätä ruokkivat promoottorit, joiden olen nähnyt bookkaavan artisteja määrittämällä heidän arvonsa Facebook-tykkäysten määrän perusteella. Onko korrelaatio todella niin vahva? Ja löytyykö ilmiö myös muista musa-alakulttuureista – vai onko klubimusaskenen “piiri pieni” yksin tämän kanssa?
Ainakin artistit tuntuvat ajattelevan, että korrelaatiota on. Siksi erilaisissa TOP1000-äänestyksissä pärjääminen ja julkinen järjestykseenlaittaminen tuntuu olevan monelle internet-aikakauden artistille omaa musiikkiakin tärkeämpi juttu. Eikä siinä mitään – kaikenlaiset TOP-äänestykset ovat mielestäni hauskaa ja viihdyttävää ajanvietettä (olinhan vasta järjestämässä itsekin yhtä), jotka tuovat kulttuurille kivaa näkyvyyttä. Mutta “tämä artisti on parempi kuin tämä”-tyyppinen ajattelu on tuonut Suomenkin klubimusaskeneen ikäviä lieveilmiöitä menneenä vuonna.
Jossain vaiheessa kulunutta vuotta esille nousi Facebookin like-gate, jossa kotimaistenkin klubimusa-artistien epäiltiin ostaneen itselleen page-tykkäyksiä. Taustalla on tietysti oman artistiprofiilin nostaminen, mutta en voi olla ajattelematta, että jos profiilin nostamiseen todella tarvitaan feikattuja tykkäyksiä tai muuta näkyvyyttä edistävää kyynärpäätaktiikkaa, seisooko koko musa-artistiduuni ylipäätään oikealla pohjalla. Feikattuja tykkäyksiä ostaneet artistit ovat varmasti olleet erityisen mielissään, kun Facebook rajoitti pagejen updatejen näkyvyyttä viime vuoden toisella puoliskolla. Nyt se pieni prosentti faneista, joka näkee pagen updatet, ovat isolta osin bagdadilaisia tai kairolaisia Facebook-tunnuksia, eikä aidosti artistista kiinnostuneita Facebook-käyttäjiä.
Mutta maailmaltahan nämä esikuva tulevat. Kun iso nimi seisoo X-asennossa lavalla, huutaa mikkiin että “Put your fucking hands up” ja ostelee vähän feikkitunnuksia niin sitähän mekin perässä. Joiltain osin nämä maailman EDM-sirkussäännöt eivät vaan tunnu istuvan suomalaiseen luonteenlaatuun. Kun seuraa kotimaisten klubiartistien Facebook-sivuja niin erilaiset kehotukset, pyynnöt ja uusiin likeihin tähtäävät kysymykset täyttävät timelinet: “Who’s coming?!?”, “Tykkää tästä”, “Jaa tämä”, “Osta!”, “Out now!”. Enkä itsekään tässä tahraton ole, jokainen vähänkään ammattimaisemmin sosiaalista mediaa käyttävä osannee haistaa millä säännöillä peli tuntuisi kulkevan. Mutta vähän nololtahan se näyttää.
Ongelmia tässä on kuitenkin kaksi: 1) Artistin oma ääni, asenne ja ajatukset jäävät tämän tykkäyskisan ja -shown varjoon. Ulospäin näyttää, että kaikki “Tykkää ja jaa”-artistit laulavat samaa laulua ja vieläpä samoilla fraaseilla ulkomaisia kollegoitaan apinoiden. 2) Lisäksi artistit tuntuvat nostavan itsensä faniensa yläpuolelle. Norsunluutornista annetut kehoitukset “Now it’s good time to show some support!:)” tuntuvat pitkällä juoksulla lähinnä fanien aliarvostamiselta kuin rakentavan keskusteluyhteyden ylläpitämiseltä.
Hyvää on, että kotimaisista kaikkein tunnetuimmat ja pisimmälle päässeet elektronisen musiikin artistit vievät eteenpäin positiivista suomikuvaa myös internetin puolella. Typerältä vaikuttavaan webbi-interaktioon esimerkit tulevat onneksi vain ulkomaisilta staroilta – tai niiden managementeilta. Erinomainen esimerkki upeasta kotimaisesta Facebook-presenssistä on dubstep-artisti 501:n yli 50.000 tykkääjää kerännyt page, jolta ei paljon support-pyyntöjä ja muuta urpoilua löydy. Päinvastoin – sivu on enemmänkin samanmielisten musadiggareiden keskustelu- ja fiilistelyhubi kuin kädet ojossa yksittäistä artistia fanittavan lammaslauman karsina.
Vuonna 2013 moni kotimainen artisti (itseni mukaanlukien) voisi kysyä, että mitä minä voin antaa kollegoilleni ja faneilleni sen sijaan että jatkuvasti kysytään, mitä muut voisivat taas antaa minulle. Kollegojen ja kavereiden menestys ja keikat eivät ole keneltäkään pois.
P.S. Tykkää ja jaa tää niin saat banaanin.
