Matka Berliiniin starttasi kaikkien odotusten mukaisesti ja erittäin hyvissä merkeissä. Meininger-hostelli saa täydet pisteet hostauksesta, tosin Meininger-“ketjun” hostelleja on Berliinissä kolme, joten voin puhua vain Rathaus Schönebergin tuntumassa olevan puolesta.
Torstai-iltana suuntasimme kesäisin Rolanduferin tienoilla sijaitsevalle WMF-klubille. Pimeä kuja joen varrella, vanhoja hajonneita autoja ja yksi punainen lamppu osoittamassa klubin sijainnin. Ach – Berlin :)
WMFllä oli International Deejay Gigolos -labelin ilta – DJ Hellin kuuden tunnin setin ohella alkuiltaan oli bookattu elektrorockpopclash-bändi Lontoosta. Vahvasti ammattimaisella otteella bändin kitaristi ja vokalisti saapuivat soundcheckkiin samaan aikaan kuin mekin – eli noin kymmenen minuuttia keikan tarkoitetun alkamisen jälkeen. Lienee turha sanoakaan, että illan aikataulu ei aivan toiminut – kitara kiersi ja soundia säädettiin kasaan vielä puolitoista tuntia ovien avaamisen jälkeenkin. Kaiken lisäksi bändi oli aivan helvetin huono, ideaköyhä ja nihkeä. Odotukset DJ Hellin setille laskivat erittäin alas bändiä kuunnellessa – tosin paikkaan ehti tutustua mukavasti, kun tanssilattian lähelle ei ollut menemistä.
WMF on rakennettu neljän toimistorakennuksen sisäpihalle ja katettu puolittain. Kaikkialla on portaita, suurin osa vailla mitään tarkoitusta ja vain istumapaikoiksi ihmisille. Koska klubi on käytännössä ulkoilmassa, ilma pysyy raikkaana myös sisätiloihin rakennetulla tanssilattialla. Toimistorakennusten seinille heijastettiin useista projektoreista grafiikkaa, tosin yksittäisiä kuvia tuona iltana – liikkuvia visuaaleja hyödynnettiin vain klubin puolella, jossa vahvassa osassa olivat Gigolo-labelin graffat.
Mitään liikkuvaa valoa ei ollut, pelkkiä spotteja – ei savukonetta tai stroboa. Klubitila oli erittäin intiimi, DJ-lava oli noin 30cm tanssitasoa korkeammalla. Äänentoisto oli erittäin laadukas ja potki tanssilattian lisäksi myös sisäpihalla ja resonoi vanhoissa metallipinnoissa. Tunnelmallista :)
DJ Hell aloitti settinsä 1,5h myöhässä.
Mitä voin oikeasti sanoa? En ole moneen vuoteen ollut niin vaikuttunut mistään klubikeikasta niinkuin nyt. Kirjoitin jokin aika sitten Sin Plomon paskasta discohouse-keikasta, joka ei tarjonnut käytännössä yhtään mitään. Nyt tilanne oli täysin päinvastainen – jokaikinen biisi Helliltä oli täynnä uusia koukkuja, täysin tuntematonta materiaalia ja laittoi koko klubin täysin ylösalaisin.
Ehkä suurin juttu oli tajuta, kuinka paljon nykyinen ns. “elektrohouse” on velkaa tuolle soundille. Siinä missä Prydz-Ingrosso-Angello -vaikutteinen soundi on kiillotettu perusyökerhojen tanssilattioita varten, oli Hellin soundissa juuri ne samat koukut, bassolinjat ja vokaalit, mutta alkuperäisinä. Samalla tajusi, kuinka paljon tästä nykyelektrohousesta puuttuu – nyt verrattuna se soundi on niin ankeaa ja tyhjää – siitä huolimatta että sitä mielelläni soitankin. Kliseitä käyttäen voisi sanoa, että Hellin soundi on underground-versio siitä, minkä Prydz ja kumppanit ovat tuoneet suuren yleisön tietoisuuteen.
Kuten sanoin, vaikken koko keikkaa ehtinytkään kuulla, oli tämä yksi parhaita klubikokemuksia vuosiin. Olin yhtä kysymysmerkkiä ihan kuin 11 vuotta sitten ensimmäisissä teknobileissä – en ollut todellakaan tietoinen, että tällaista musiikkia on ja että vielä tällaisissa määrin.
Oh, Hell.